Lipuen kohti Koivuluotoa

Helteisenä juhannuspäivänä pakkasimme mukaan ruokaa ja juomaa pariksi päiväksi ja suuntasimme ulkosaaristoon, itäiselle Suomenlahdelle. Meri oli peilityyni ja aurinko helotti pilvettömältä taivaalta. Tähän mennessä osasimme jo käyttää veneen radiota ja radiossa soi kuin tilauksesta Fitzgeraldin Summertime. Vene lipui hiljalleen saarien ohitse, mihinkään ei ollut kiire eikä lopullinen määränpääkään ollut vielä selvillä. Ei tarvinnut suorittaa eikä olla tehokas, sai itse asiassa olla ihanan tietämätön tulevasta. Haapasaari jäi oikealle ja suuntasimme ulkokautta kohti itäisen Suomenlahden parhaita saaria, Ulko-Tammiota. Istuin pitkään veneen keulassa ja tuijotin horisonttiin. Näkymä oli tasainen ja rauhallinen. Vähitellen sisäinen hälinä lakkasi ja mieli rauhoittui. Huomasin poistuneeni kiireisestä tilasta. 


Olimme haaveilleet rauhallisesta poukamasta, minne kiinnittyä. Kokeilimme onneamme Ulko-Tammion saaressa mutta sekä länsi-ja itäsatamassa oli sen verran veneitä, että päätimme jatkaa matkaa. Kivenheiton päässä Ulko-Tammiosta on Koivuluoto, yksi uloimmista saarista Itäisellä Suomenlahdella. Päätimme suunnata sinne. Lähestyessämme pyöreän muotoista pientä saarta, tunsin sen kutsuvan meitä luokseen, niin viehättävän näköinen se oli! Koivuluodon rannat ovat kovin kivikkoisia, mutta saaren itäpuolella on joitakin kalliokoukkuja, joihin saimme veneen kiinni. Olimme löytäneet oman poukaman ja lähdimme tutkimaan Koivuluotoa lähemmin. Meidän lisäksemme saarelle oli sinä iltana kiinnittynyt yksi vene ja kaksi melojaa. Melojat olivat matkalla Virolahdelta Helsinkiin. Astetta kovempia retkeilijöitä! 




Koivuluodolla sijaitsee aiemmin meripelastusseuran pelastusasemana toiminut tupa, joka on nykyään retkeilijöiden käytössä autiotupana. Autiotuvasta löysimme myös kotiin unohtuneet hammastahnan ja teepussit. Tuvassa on sängyt, patjat ja tyynyt kahdeksalle yöpyjälle, sekä kaasuliesi, puuhella ja lämmitysuuni. Tupaa saa käyttää vapaasti, mutta sääntönä on, että retkeilijä voi yöpyä tuvassa kaksi yötä kerrallaan, minkä jälkeen tarpeen vaatiessa on annettava tilaa uusille yöpyjille. Ihanan yksinkertaista ja kanssaretkeilijöitä kunnioittavaa! 



Saarelta löytyi myös kuivakäymälä, jonka asukkiin muodostin erityisen suhteen. Käymälän nurkassa asusti nimittäin tomera pääskynen. Oven avattuani tapitimme pääskysen kanssa toisiamme silmiin ja kysyin pääskyseltä "saisinko tulla"? Hetken minua tuijoteltuaan, pääskynen pyrähti läheiselle kivelle ja istui siellä, kunnes käymälän ovi sulkeutui, astelin kauemmas ja pääskynen lensi takaisin pesäänsä. Naureskelin Juholle, että en mene vessaan, menen "juttelemaan pääskyselle". Ihanaa yhteiseloa erilaisten luontokappaleiden kanssa! Parin päivän aikana ehdin jo muodostaa luodolla omia rutiineja, joista pääskysen kanssa käydyt keskustelut olivat ehdottomasti mieleenpainuvimpia. Luodolla ollessamme toivoin tietäväni enemmän linnuista. Joku oli kirjoittanut autiotuvan vieraskirjaan tunnistaneensa kahden päivän aikana 85 eri lintulajia! Ensin epäilin vieraskirjaan kirjoittaneen tunnistustaitoja, mutta pari päivää saarella viettäneenä voin kuvitella asian olevan juurikin niin. Lintujen tanssi täytti taivaan ja erotin itsekin monia eri lajeja, en vain osannut nimetä niitä. Toukokuussa saaristossa pääsee seuraamaan kun miljoonat arktisten lintujen muuttoparvet lentävät yli Itäisen Suomenlahden kohti pohjoisia pesimäpaikkojaan. Joutsenen toki tunnistin ja seurasimme läheltä erään joutsenperheen askareita ja kohtasimme saman perheen joka päivä uudestaan eri puolella saarta. Juttelin niillekin.


Koivuluodon pohjoiskärjessä on suloisia pikku mökkejä, joita kutsutaan kalaputkiksi. Mökit muistuttavat kalastuksesta ja hylkeenpyynnistä, joita itäisen Suomenlahden kansallispuiston alueella on harjoitettu jo keskiajasta lähtien. Alueella on ollut jopa toistasataa kalaputkaa, pienillä jalaksilla varustettua kalamajaa, jotka vedettiin talvella hevosella jäälle. Kalaputkat suojasivat jäätävältä tuulelta ja niissä myös yövyttiin. Keväällä ennen jäiden sulamista kalaputkat hinattiin ulkoluodoille kesäkalastuksen tukikohdiksi. Kalaputkat menettivät merkityksensä, kun moottoriveneiden ja tehokkaampien kalastusmenetelmien myötä jääkentillä ei ollut enää tarvetta yöpyä. Nämä pienet mökit tekivät minuun suuren vaikutuksen. Ajattelin ihmisten sinnikkyyttä ja uutteruutta. Miten sitkeitä ja kekseliäitä ihmiset ovat olleet selviytyäkseen luonnon keskellä. Elämän kovuus ja toisaalta yksinkertaisuus puhuttelivat ja huomasin jälleen inspiroituvani menneisyydestä ja ihmisten tarinoista. 

Luoto pakotti meidät myös puhelimetta elämiseen, sillä puhelimet eivät toimineet saarella kuin tietyllä kalliolla. Yhtäkkiä olimme vain kahden. Yhteys ulkomaailman katkesi. Ei somea, ei uutisia, ei viestejä, ei puheluita. Mikä suuri siunaus ja helpotus. Hetkeksi elämä palautui sellaiseksi, kuin se oli ennen puhelimien näyttöjä ihmisten välissä. Veneen radiostakin kuului vain Radio Nova ja Bassoradio ja jo hetken päästä huomasin tanssahtelevani nuoruuden poppibiisin tahtiin uikkarit päällä skumppalasi kädessä veneen takakannella. Kun kaikkeen ei voi vaikuttaa, eikä jokaista ratkaisua tietoisesti valita, on pakko mukautua. 

Miten aika sitten kului saarella? Uin monta kertaa päivässä. Oli jännittäviä hetkiä. Aurinkovarjo karkasi veneestä tuulen matkaan. Juho hyppäsi aurinkovarjon perään ja saimme varjon takaisin. Joka päivä valitsimme uuden sopukan saarelta, minne teimme hetkeksi leirin. Leiri koostui Juhon retkituolista, takaisin saadusta aurinkovarjosta, parista tyynystä, virvokkeista, pyyhkeistä ja Teemestarin kirjasta. Veden ympäröimänä luin kirjaa, joka kertoo maailmasta, josta on loppumassa vesi ja jossa ilmastonmuutoksen läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden kanssa. Ajattelin miltä sama maisema näyttäisi, jos veden voisi hetkeksi imaista pois. Karmiva ajatus. Laskin kirjan ja uin leiripaikalta rannan myötäisesti takaisin veneelle. Sitten olikin lounasaika. Kannoimme retkikeittimen nuotiopaikalle, koska voimassa oli avotulen tekokielto. Kokkasimme lounasta. Näin pari käärmettä. Yksi käväisi lipomassa huuliaan lähempänä nuotiopaikkaa. Ehkä silläkin oli nälkä. Moikkasin sitäkin. Sain paljon uusia eläinkavereita. Seuraavaksi olikin iltauinnin aika. Itäisen Suomenlahden matalan suolapitoisuuden vuoksi merivesi oli ihanaa. Vesi on jopa niin vähäsuolaista, että alueella viihtyy myös moni makean veden eliölaji. Retkituolin paikka määrittyi ilta-auringon sijainnin mukaan. Tuijottelimme merta. Lokit kiljuivat, tuttu joutsenperhe lipui ohitse. Koin olevani vahvasti osa luontoa. Oli helppo kuvitella maailman seinien siirtyvän kauemmaksi, hahmottaa värit kirkkaammin ja haistaa tuoksut tarkemmin. Haluan oppia tunnistamaan kauniit ja hyvät hetket elämässä. Tällä retkellä niitä oli paljon. Tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että saimme yhdessä kokea sen kaiken ja että suunnittelematta suunnistimme juuri Koivuluodolle. 












Kommentit

Lähetä kommentti